Millaista se on?

Millaista se on, kun nuorella iällä tuntuu, että kaikki kaatuu päälle? Itse olen kärsinyt jo monta vuotta erilaisista mielenterveyden häiriöstä. Paljon ongelmia on selätetty, mutta edelleen on paljon työtä edessä.
Joskus on niin huonoja aikoja etten pysty poistumaan kotoa ollenkaan. Niinä aikoina kaikki tuntuu toivottomalta ja siinä tulee mietittyä kaikenlaista. Tuntuu ettei mikään auta ja toivoisi, että olisi joku mikä veisi sen ahdistuksen pois.
Sitten tuleekin hetki, kun uskallan ottaa sen ensimmäisen askeleen. Viedä vaikka roskat tai käydä vaan ulkona. Se hetki on aina hankala, mutta tulee ennemmin tai myöhemmin. Voi olla, että sen yhden askeleen jälkeen löydän itseni vaikka mistä. Näin on käynyt monesti. Ensin olen kuukauden kotona turhautuneena ja sitten löydän itseni ikeasta katselemasta verhoja. Miten se oikein tapahtuu? Kovalla työllä ja halulla on paljon tekemistä onnistumisten kanssa.
Läheiset ihmiset on todella isossa roolissa kun puhutaan parantumisesta. Se, että joku edes pyytää lähtemään jonnekkin tuntuu suunnattoman hyvältä. Siinä tuntee sen, kuinka ihmiset välittää, vaikka on ihan selvää kaikille, etten pysty lähtemään mukaan. Sitten tuleekin se kerta kun lähden. Se kerta tulee vielä.
Tällä hetkellä mun tilanne on ihan ok. On ollut huonompiakin aikoja. Olen pystynyt käymään jopa kaupassa poikaystävän kanssa (mikä ei todellakaan ole helppoa). Ollaan käyty myös kävelyllä. Tänään pääsin (kovasta ahdistuksesta huolimatta) käymään jopa lähi kahvilassa!